Happy new year 2016

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Muutto

Mieheni sai työtarjouksen Piilaaksosta, johon hetken harkinnan jälkeen tartuimme. Sopimus on kahdeksi vuodeksi, alkaen tammikuussa 2016.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun muutamme tammikuussa Kaliforniaan minä jään täysipäiväisesti kotiäidiksi. 

Ajatus aiheuttaa sekä kauhun että ilon tunteita.

Minä en ole oikeastaan kotiäitityyppiä. Olen molempien lasten kanssa tehnyt töitä niin pian kuin se henkisesti ja fyysisesti vain on ollut mahdollista. Kun olen välillä ollut syystä tai toisesta ollut tekemättä töitä kauemmin kuin kuukauden olen alkanut ahdistua todella pahasti ja kokenut identiteettini kärsivän ”pelkästä” kotiäitiydestä. Ja  kyllä, minä tiedostan kuinka typerää tämä ole, enkä missään nimessä olekaan vähättelemässä kotiäitiyden asemaa, työmäärää tai muutenkaan sen tärkeyttä yhteiskunnassa. 

Koska samaan aikaan kun olen tehnyt mahdollisuuksieni mukaan töitä niin pian kuin olen voinut lasten syntymän jälkeen, olen myös ollut erittäin vastentahtoinen laittamaan lapsiani hoitoon. Olen rahdannut lapsiani mukanani töihin, silläkin uhalla että se on uuvuttanut minut aivan täysin, ja välillä helppokin työ on sen takia muuttunut hankalaksi. Kuitenkin olen pitänyt sitä parempana vaihtoehtona kuin laittaa alle 3 vuotiaat lapset hoitoon. Ristiriitaista, tiedän. 

Huolenaiheeni tässä suuressa kaksi vuotta kestävässä elämänmuutoksessamme on siis mm. Minun oma jaksaminen kotiäitinä. Miten kestän henkisen puolen kun työnkuvani ihan oikeasti on lasten kanssa oleminen ja kodista huolehtiminen?

Samanaikaisesti koen kuitenkin saavani varastaa omasta elämästäni vielä kaksi vuotta lapsillemme. Kun ei ole mahdollisuutta tehdä töitä ja kun tehtävänjako on selkeästi arkena se että minä olen lasten kanssa ja mieheni töissä, on ehkä helpompi hyväksyä tilanne ja toimia sen mukaan. Ja oppia nauttimaan siitä täysin rinnoin. 

Moni minut hyvin tunteva on kysynyt aivan suoraan minulta miksi ihmeessä minä, joka rakastaa työtään ja tekee sitä aina niin paljon (ja yli) kuin mahdollista; minä, joka penää tasa-arvon perään perhemallissa; minä, joka on perhekeskeinen ja rakastaa sitä että on vihdoinkin taas samassa maassa vanhempiensa ja edes yhden siskon ja kahden veljensä kanssa; minä, jonka he viimeisimpänä kuvittelevat istuvan amerikkalaiseen housewife rooliin,  olen suostunut (suostuminenkin on täysin väärä sana tilanteeseen, josta me olemme yhdessä miheni kanssa päättäneet) tähän järjestelyyn. Vastaus on aika yksinkertainen: Miksi ihmeessä en?

Minä olen utelias. Uskon että tämä on meille perheenä (ei vain miehelleni työurallaan) ainutlaatuisen upea kokemus ja elämys. Minä olen nuori. Ehdin rakentaa omaa uraani ja yrityksiäni vielä monta kymmentä vuotta, kaksi vuotta ei oikeasti ole aika eikä mikään olla poissa työelämästä.  Minä olen Äiti. Uskokaa tai älkää, lapset ovat minusta upeita tyyppejä. Ja omieni seurassa on hauska viettää aikaa.  Haluan haastetta elämään. Kaikki uusi ja jännittävä tuo haastetta, niin myös arkielämä Kaliforniassa kahden vilkkaan poikalapsen kanssa. 

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä: Minä Rakastan. Kenenkään muun kuin mieheni tähden en tähän lähtisi.

Tammikuun alussa lähdemme siis matkaan kahdeksan matkalaukun voimin, niihin on pakattu vaatteita, kirjoja ja lasten leluja. Lisäksi pakkaamme mielemme täyteen uteliaisuutta, kärsivällisyyttä, kykyä nauraa itselleen, tiimihenkeä, rakkautta, naurua, sveitsiläistä jääräpäisyyttä ja suomalaista sisua. Näillä me ajattelimme pärjätä.

Tässä blogissa olen aikeissa kertoa teille, miten se onnistuu.

Kohta alkaa tämän perheen matka kohti yhtä unelmaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

How the nature works

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Christmas with family

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

making of Gingerbread House

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Nautural History Museum never fails with kids

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Before darkness

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Outdoors

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Cousins 

 © all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Putte 1 year old

Kuopuksemme täyttää tänään vuoden. 

Hän ei syntyessään hengittänyt eikä huutanut. Hän oli kolmen pisteen vauva. 

12 kuukautta myöhemmin, ei huudosta ole ollut pulaa. Putte kärsi refluksista ja näinollen 4 ensimmäistä kuukautta hän nukkui vain pystyasennossa. Käytännössä tämä tarkoitti loputtomia öitä kiikkutuolissa, väsymysken sumentamia päiviä ja äärettömän paljon joustamista.

Vuoteemme mahtui liikaa unettomia viikkoja, liikaa kireätä pinnaa, liikaa äkkipikaisia ärähtelyitä, liikaa huutoa, liikaa nieltyjä kyyneleitä.

Me olimme henkisesti vereslihalla. Valvoiminen sumensi ajatuksia, teki hermoistamme riekaleita ja itketytti ilman kyyneleitä.

Kun kerroin väsymyksestämme sain luettavaksi kymmeniä artikkeleita väsyneistä vanhemmista, elämänilon hiipumisesta, masennuksesta ja uupumisesta.
Luin ne, ja huokaisin helpotuksesta. Ei meidän tilanne ole niin paha sentään vielä. Minähän jaksan nauraa, ulkoilla, nähdä elämän positiivisena ja me molemmat jaksamme tehdä töitä. Emme siis voi olla niin väsyneitä, että pitäisi pyytää apua.
Mutta väsymys on väsymystä. Ei se siitä muuksi muutu.

Meillä on tukiverkosto, ja se auttoi meitä pahimmissa pulmatilanteissa. Saimme mennä vanhemmilleni, joku teki ruuat, viihdytti lapsia ja me saimme vain nollata. 

Me laitoimme esikoisen kahdeksi päiväksi viikossa hoitoon, että minä saisin pari päivää viikossa hieman aikaa en vain kuopukselle vaan myös itselleni. (pilasin tämän kyllä tehokkaasti aloittamalla työt, ne auttoivat henkiseen väsymykseen, fyysiseen eivät).
Meillä oli ystäviä, jotka kävivät luonamme, pynnöstä ja ilman. Jaksoivat jutella vaikka meidän ulosantimme mahdollisesti oli köyhää tai koski vain lapsia. He saivat meidät nauramaan, valvomaan liian myöhään ja hetkeksi unohtamaan painavana laskeutuvan väsymyksen.
Minulla oli ihmisiä joiden kanssa pystyin jakamaan arkea viestitellen.
Ja tästä kaikesta huolimatta minä, me, olimme yksin väsymyksemme kanssa.
Väsymystä ei meiltä voinut kukaan ottaa pois, mutta sen kanssa elämisen teki siedettävämäksi sen, että oli ihmisiä jotka kevensivät arkeamme. 

Puten nukkumattomuuden alkuaikoina, minulle kerran sanottiin, että itsehän me halusimme kaksi lasta pienellä ikäerolla. Että tuollaista se sitten on, emmekö sitä tienneet. Tämä laukaisi minussa välittömän reaktion olla kertomatta kuinka raskasta arki välillä oli.
Minä olin hieman liian kauan, hieman liian reipas. Vasta kun Putte täytti 10kk, minä myönsin miehelleni olevani todella väsynyt.

En haluakaan neuvoa ketään joka taistelee samassa tilanteessa, refluksin, koliikin tai muuten vain haastavan vauvavuoden takia, koska minä en tiedä paremmin, minä en osaa paremmin. Minä osaan ainoastaan tästälähin myötäelää teidän tilanteenne.

Mutta haluaisin sanoa sanasen tämän taistelijan ystäville. 

Minun kokemukseni perusteella, asiat joiden ansiosta meidän perhe selvisi tästä “poikkeustila” vuodesta, ovat olleet aika yksinkertaisia. Oli joku kelle soittaa kun ahdistus kävi liian suureksi, oli joku kelle puhua ongelmista, oli joku joka jaksoi tulla käymään vaikka meidän seura ei taatusti ollut kovin inspiroivaa tai välttämättä edes mukavaa. Oli perhe ja ystävät.

Eli jos sinulla on ystävä, jonka tiedät kärsivän unettomista öistä, itkevästä vauvasta tässä sinulle muutama ohje (nämä ovat osittain minun kokemuksia, osittain muiden vastaavasta ongelmasta kärsivien kokemuksia, joista olen keskustellut)

-Älä kuvittele, että perhe haluaa olla rauhassa koska heillä on rankkaa. Soita, mene kylään (kutsu itsesi kylään), vakuuta ettei sotkut haittaa 

-Jos haluat autta, älä jää odottamaan, että perhe pyytää sitä. Auta. Minä en vieläkään osaa pyytää apua. En vaikka tietäisin että pitäisi. Minun kaltaisia ihmisiä on paljon. Äiteinäkin

-Sylitä vauvaa, vaikka se huutaisi, sylitä sitä silti. Anna äidin juoda kuppi teetä/kahvia rauhassa. 

-Puhu muustakin kuin perheen ongelmista, kerro hauskoja tapauksia omasta arjestasi. Mikään ei piristä yhtä tehokkaasti kuin saada kuulla jotain muuta kuin vauvajuttuja

-Jos ystäväsi valittaa, ettei hän ole nukkunut päiviin kunnolla, älä sano hänelle ettei hän näytä siltä. Väsyneen mielessä se kuulostaa siltä ettei häntä uskottaisi

- ystäväsi on hiljaa, se ei johdu sinusta, luultavasti hän on vain niin väsynyt ettei jaksa puhua

-Lähetä tekstareita, kysele vointia, tsemppaa

-Älä tuputa neuvoja miten lapsen saisi nukumaan /syömään/ lopettamaan huudon

-Älä ikinä sano “itsehän soppanne keititte” “ Olisi varmaan kannattanut miettiä tätäkin mahdollisuutta ennenkuin teitte toisen lapsen” “Lapset nyt vaan huutaa”

“Kaikki pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä”

-Pyydä ystävääsi ulos, kävelylle, keikalle, illanistujaisiin. Pyydä vaikka hän kieltäytyisi lähes joka kerta. Jo pelkästään se, että sinä pyydät merkitsee hänelle paljon

-Älä vähättele ongelmaa

-Halaa

Pienet eleet merkitsevät kaikkea sen suuren väsymyksen ja arjen keskellä.

Vuoteemme mahtui myös ääretön määrä onnenhetkiä, naurua, iloa, rakkautta, halauksia ja hetkiä kun sai kuunnella molempien lasten unta ja vaipua itsekin syvään rauhoittavaan uneen. 

On hetkiä, jotka vaihtaisin lennosta, mutta minuutiakaan en kadu. 

Kohti uutta vuotta, uusia haasteita, yhdessä nauraen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com