Thursday, 31 December 2015
Friday, 25 December 2015
Muutto
Mieheni sai
työtarjouksen Piilaaksosta, johon hetken harkinnan jälkeen tartuimme. Sopimus
on kahdeksi vuodeksi, alkaen tammikuussa 2016.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun muutamme tammikuussa Kaliforniaan minä
jään täysipäiväisesti kotiäidiksi.
Ajatus aiheuttaa sekä kauhun että ilon tunteita.
Minä en ole
oikeastaan kotiäitityyppiä. Olen molempien lasten kanssa tehnyt töitä niin pian
kuin se henkisesti ja fyysisesti vain on ollut mahdollista. Kun olen välillä
ollut syystä tai toisesta ollut tekemättä töitä kauemmin kuin kuukauden olen
alkanut ahdistua todella pahasti ja kokenut identiteettini kärsivän ”pelkästä”
kotiäitiydestä. Ja kyllä, minä tiedostan
kuinka typerää tämä ole, enkä missään nimessä olekaan vähättelemässä
kotiäitiyden asemaa, työmäärää tai muutenkaan sen tärkeyttä yhteiskunnassa.
Koska samaan aikaan kun olen tehnyt mahdollisuuksieni mukaan töitä niin pian
kuin olen voinut lasten syntymän jälkeen, olen myös ollut erittäin
vastentahtoinen laittamaan lapsiani hoitoon. Olen rahdannut lapsiani mukanani
töihin, silläkin uhalla että se on uuvuttanut minut aivan täysin, ja välillä
helppokin työ on sen takia muuttunut hankalaksi. Kuitenkin olen pitänyt sitä
parempana vaihtoehtona kuin laittaa alle 3 vuotiaat lapset hoitoon. Ristiriitaista,
tiedän.
Huolenaiheeni tässä suuressa kaksi vuotta kestävässä elämänmuutoksessamme on
siis mm. Minun oma jaksaminen kotiäitinä. Miten kestän henkisen puolen kun
työnkuvani ihan oikeasti on lasten kanssa oleminen ja kodista huolehtiminen?
Samanaikaisesti
koen kuitenkin saavani varastaa omasta elämästäni vielä kaksi vuotta
lapsillemme. Kun ei ole mahdollisuutta tehdä töitä ja kun tehtävänjako on
selkeästi arkena se että minä olen lasten kanssa ja mieheni töissä, on ehkä
helpompi hyväksyä tilanne ja toimia sen mukaan. Ja oppia nauttimaan siitä
täysin rinnoin.
Moni minut hyvin
tunteva on kysynyt aivan suoraan minulta miksi ihmeessä minä, joka rakastaa
työtään ja tekee sitä aina niin paljon (ja yli) kuin mahdollista; minä, joka penää
tasa-arvon perään perhemallissa; minä, joka on perhekeskeinen ja rakastaa sitä että on vihdoinkin taas samassa maassa vanhempiensa ja edes yhden siskon ja kahden veljensä kanssa; minä,
jonka he viimeisimpänä kuvittelevat istuvan amerikkalaiseen housewife
rooliin, olen suostunut (suostuminenkin on täysin väärä sana tilanteeseen, josta me olemme yhdessä miheni kanssa päättäneet) tähän
järjestelyyn. Vastaus on aika yksinkertainen: Miksi ihmeessä en?
Minä olen utelias. Uskon että tämä on meille perheenä (ei vain miehelleni
työurallaan) ainutlaatuisen upea kokemus ja elämys. Minä olen nuori. Ehdin
rakentaa omaa uraani ja yrityksiäni vielä monta kymmentä vuotta, kaksi vuotta
ei oikeasti ole aika eikä mikään olla poissa työelämästä. Minä olen Äiti. Uskokaa tai älkää, lapset
ovat minusta upeita tyyppejä. Ja omieni seurassa on hauska viettää aikaa. Haluan haastetta elämään. Kaikki uusi ja
jännittävä tuo haastetta, niin myös arkielämä Kaliforniassa kahden vilkkaan
poikalapsen kanssa.
Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä: Minä Rakastan. Kenenkään muun kuin
mieheni tähden en tähän lähtisi.
Tammikuun alussa
lähdemme siis matkaan kahdeksan matkalaukun voimin, niihin on pakattu
vaatteita, kirjoja ja lasten leluja. Lisäksi pakkaamme mielemme täyteen
uteliaisuutta, kärsivällisyyttä, kykyä nauraa itselleen, tiimihenkeä,
rakkautta, naurua, sveitsiläistä jääräpäisyyttä ja suomalaista sisua. Näillä me
ajattelimme pärjätä.
Tässä blogissa
olen aikeissa kertoa teille, miten se onnistuu.
Kohta alkaa tämän
perheen matka kohti yhtä unelmaa.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
Tuesday, 10 November 2015
Putte 1 year old
Kuopuksemme täyttää tänään vuoden.
Hän ei syntyessään hengittänyt eikä huutanut. Hän oli kolmen pisteen vauva.
12 kuukautta myöhemmin, ei huudosta ole ollut pulaa. Putte
kärsi refluksista ja näinollen 4 ensimmäistä kuukautta hän nukkui vain
pystyasennossa. Käytännössä tämä tarkoitti loputtomia öitä kiikkutuolissa,
väsymysken sumentamia päiviä ja äärettömän paljon joustamista.
Vuoteemme mahtui liikaa unettomia viikkoja, liikaa kireätä
pinnaa, liikaa äkkipikaisia ärähtelyitä, liikaa huutoa, liikaa nieltyjä
kyyneleitä.
Me olimme henkisesti vereslihalla. Valvoiminen sumensi
ajatuksia, teki hermoistamme riekaleita ja itketytti ilman kyyneleitä.
Kun kerroin väsymyksestämme sain luettavaksi
kymmeniä artikkeleita väsyneistä vanhemmista, elämänilon hiipumisesta,
masennuksesta ja uupumisesta.
Luin ne, ja huokaisin helpotuksesta. Ei meidän tilanne ole niin paha sentään vielä. Minähän jaksan nauraa, ulkoilla, nähdä elämän positiivisena ja me molemmat jaksamme tehdä töitä. Emme siis voi olla niin väsyneitä, että pitäisi pyytää apua.
Mutta väsymys on väsymystä. Ei se siitä muuksi muutu.
Luin ne, ja huokaisin helpotuksesta. Ei meidän tilanne ole niin paha sentään vielä. Minähän jaksan nauraa, ulkoilla, nähdä elämän positiivisena ja me molemmat jaksamme tehdä töitä. Emme siis voi olla niin väsyneitä, että pitäisi pyytää apua.
Mutta väsymys on väsymystä. Ei se siitä muuksi muutu.
Meillä on tukiverkosto, ja se auttoi meitä pahimmissa
pulmatilanteissa. Saimme mennä vanhemmilleni, joku teki ruuat, viihdytti lapsia
ja me saimme vain nollata.
Me laitoimme esikoisen kahdeksi päiväksi viikossa hoitoon, että minä saisin pari päivää
viikossa hieman aikaa en vain kuopukselle vaan myös itselleni. (pilasin tämän
kyllä tehokkaasti aloittamalla työt, ne auttoivat henkiseen väsymykseen,
fyysiseen eivät).
Meillä oli ystäviä, jotka kävivät luonamme, pynnöstä ja ilman. Jaksoivat jutella vaikka meidän ulosantimme mahdollisesti oli köyhää tai koski vain lapsia. He saivat meidät nauramaan, valvomaan liian myöhään ja hetkeksi unohtamaan painavana laskeutuvan väsymyksen.
Minulla oli ihmisiä joiden kanssa pystyin jakamaan arkea viestitellen.
Ja tästä kaikesta huolimatta minä, me, olimme yksin väsymyksemme kanssa.
Väsymystä ei meiltä voinut kukaan ottaa pois, mutta sen kanssa elämisen teki siedettävämäksi sen, että oli ihmisiä jotka kevensivät arkeamme.
Meillä oli ystäviä, jotka kävivät luonamme, pynnöstä ja ilman. Jaksoivat jutella vaikka meidän ulosantimme mahdollisesti oli köyhää tai koski vain lapsia. He saivat meidät nauramaan, valvomaan liian myöhään ja hetkeksi unohtamaan painavana laskeutuvan väsymyksen.
Minulla oli ihmisiä joiden kanssa pystyin jakamaan arkea viestitellen.
Ja tästä kaikesta huolimatta minä, me, olimme yksin väsymyksemme kanssa.
Väsymystä ei meiltä voinut kukaan ottaa pois, mutta sen kanssa elämisen teki siedettävämäksi sen, että oli ihmisiä jotka kevensivät arkeamme.
Puten nukkumattomuuden alkuaikoina, minulle
kerran sanottiin, että itsehän me halusimme kaksi lasta pienellä ikäerolla.
Että tuollaista se sitten on, emmekö sitä tienneet. Tämä laukaisi minussa
välittömän reaktion olla kertomatta kuinka raskasta arki välillä oli.
Minä olin hieman liian kauan, hieman liian reipas. Vasta kun Putte täytti 10kk, minä myönsin miehelleni olevani todella väsynyt.
Minä olin hieman liian kauan, hieman liian reipas. Vasta kun Putte täytti 10kk, minä myönsin miehelleni olevani todella väsynyt.
En haluakaan neuvoa ketään joka taistelee samassa tilanteessa, refluksin, koliikin tai muuten vain haastavan vauvavuoden takia, koska minä en tiedä paremmin, minä en osaa paremmin. Minä osaan ainoastaan tästälähin myötäelää teidän tilanteenne.
Mutta haluaisin sanoa sanasen tämän taistelijan ystäville.
Minun kokemukseni perusteella, asiat joiden ansiosta meidän
perhe selvisi tästä “poikkeustila” vuodesta, ovat olleet aika yksinkertaisia.
Oli joku kelle soittaa kun ahdistus kävi liian suureksi, oli joku kelle puhua
ongelmista, oli joku joka jaksoi tulla käymään vaikka meidän seura ei taatusti
ollut kovin inspiroivaa tai välttämättä edes mukavaa. Oli perhe ja ystävät.
Eli jos sinulla on ystävä, jonka tiedät kärsivän unettomista öistä, itkevästä
vauvasta tässä sinulle muutama ohje (nämä ovat osittain minun kokemuksia,
osittain muiden vastaavasta ongelmasta kärsivien kokemuksia, joista olen
keskustellut)
-Älä kuvittele, että perhe haluaa olla rauhassa koska heillä
on rankkaa. Soita, mene kylään (kutsu itsesi kylään), vakuuta ettei sotkut
haittaa
-Jos haluat autta, älä jää odottamaan, että perhe pyytää sitä. Auta. Minä en vieläkään osaa pyytää apua. En vaikka tietäisin että pitäisi. Minun kaltaisia ihmisiä on paljon. Äiteinäkin
-Sylitä vauvaa, vaikka se huutaisi, sylitä sitä silti. Anna
äidin juoda kuppi teetä/kahvia rauhassa.
-Puhu muustakin kuin perheen ongelmista, kerro hauskoja tapauksia omasta
arjestasi. Mikään ei piristä yhtä tehokkaasti kuin saada kuulla jotain muuta
kuin vauvajuttuja
-Jos ystäväsi valittaa, ettei hän ole nukkunut päiviin
kunnolla, älä sano hänelle ettei hän näytä siltä. Väsyneen mielessä se
kuulostaa siltä ettei häntä uskottaisi
- ystäväsi on hiljaa, se ei johdu sinusta, luultavasti hän
on vain niin väsynyt ettei jaksa puhua
-Lähetä tekstareita, kysele vointia, tsemppaa
-Älä tuputa neuvoja miten lapsen saisi nukumaan /syömään/ lopettamaan huudon
-Älä ikinä sano “itsehän soppanne keititte” “ Olisi varmaan kannattanut miettiä
tätäkin mahdollisuutta ennenkuin teitte toisen lapsen” “Lapset nyt vaan huutaa”
“Kaikki pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä”
-Pyydä ystävääsi ulos, kävelylle, keikalle, illanistujaisiin. Pyydä vaikka hän kieltäytyisi lähes joka kerta. Jo pelkästään se, että sinä pyydät merkitsee hänelle paljon
-Älä vähättele ongelmaa
-Halaa
Pienet eleet merkitsevät kaikkea sen suuren väsymyksen ja
arjen keskellä.
Vuoteemme mahtui myös ääretön määrä onnenhetkiä, naurua,
iloa, rakkautta, halauksia ja hetkiä kun sai kuunnella molempien lasten unta ja
vaipua itsekin syvään rauhoittavaan uneen.
On hetkiä, jotka vaihtaisin lennosta, mutta minuutiakaan en kadu.
Kohti uutta vuotta, uusia haasteita, yhdessä nauraen.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
Subscribe to:
Comments (Atom)























