KAARITUKIHIKI : February 2016

Thursday, 25 February 2016

Kiitollisuuden taakka

Tiedättekö kun on niitä päiviä, jotka jo heti aamusta alkavat huudolla ja kiukulla. Yhdellä on vääränlaiset housut, toinen ei saa syödä voisilmää puurosta käsillään, kolmas ärisee aamuäreyttään ja neljäs ei vain jaksaisi kun takana on ties monesko huonosti nukuttu yö.

Päivää tarvotaan eteenpäin koska niin nyt vain on tehtävä. Leikkipuistossa kaadutaan niin, että huuli halkeaa, lounaaksi olikin kalapuikkoja ja makaroonia eikä kasvispihvejä ja riisiä. Päiväunille olisi tarve niin lapsilla kuin äidillä, mutta sekään ei onnistu. Iltapäiväteet kaatuvat syliin ja hyvin alkanut kivien maalauskin päättyy itkuun ja raivokohtaukseen.

Kun sitten istun kello kuuden aikaan illalla kirkuva kuopus sylissäni olohuoneen lattialla odottaen puolisoani saapuvaksi kotiin, että voisin viimeistellä iltapalan ilman jaloissa huutavaa Puttea, palaa mieleeni muutama viikko sitten käymäni keskustelu erään tuttavani kanssa. Hän muistutti minulle, että minun tulisi muistaa olla kiitollinen siitä mitä minulla on. Olla kiitollinen siitä mitä kaikkea olen saanut ja kuinka onnekas olen.

Mietin kiitollisuuden taakkaa.

Sillä kyllä, on totta että lääkäreiden ja heidän tilastojensa mukaan ei minun eikä kummankaan meidän lasten tulisi olla edes olemassa. Minun aikani piti loppua jo yhdeksän vuotta sitten eikä lastemme olisi koskaan pitänyt voida olla mahdollista edes syntyä tähän maailmaan. Tässä me silti olemme, huutamassa perkelettä keuhkojemme voimilla, kaikki kolme.

Päivittäin olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Siitä että minä saan edelleen olla täällä, rinnallani upein puoliso mitä maa päällään kantaa, että meillä on kaksi tervettä lasta, että elämä on tuonut eteen niin paljon mielenkiintoisia elämyksiä ja kokemuksia, että olemme rohjenneet lähteä mukaan niistä jokaiseen.

Olen kiitollinen siitä että saan olla kotona lasteni kanssa, kasvattaa heitä nyt kun he ovat vielä pieniä, kiitollinen että olen saanut opiskella ja tehdä töitä asioiden parissa jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä, kiitollinen että minulla on perhe, koti ja rakkautta.

Mutta tarkoittaako se, että jos on meinannut menettää joskus kaiken ei saisi enää tuntea mitään muita tunteita kuin kiitollisuutta? Että tulisi aina, viimeiseen hengenvetoon vain olla kiitollinen. Ja kenelle minun tulisi olla kiitollinen? Maailmankaikkeudelle? Kohtalolle? Itselleni?

Kiitollisuus on myös raskas taakka joka helposti muuttuu syyllisyydeksi.

Kun yllä kuvaamani päivänä hermostuu ja mielessään miettii ettei tämä ole tämän arvoista, että tämän takiako minä hylkäsin kolme työtarjousta ja sukulaisten tuoman turvaverkon, niin PÄNG, kiitollisuus iskee vasten kasvoja ja syyllistää. Ei noin saa ajatella. Sinä voisit olla työtön, sinä voisit olla kuollut, ja vaikka lapsesi huutavat, muista sinulle sanottiin, että sinä et edes voi saada lapsia.

Häpeillen ja katuvaisena keräät perkeleesi rippeet lattialta ja piilotat ne taskuihisi, ethän missään nimessä halua olla epäkiitollinen.

Vaarana tässä vain on, että ne taskut käyvät ajan mittaan kovin painavaksi, ja jossain vaiheessa ne repeävät ja ne kaikki perkeleen pienet palaset leviävät pitkin lattiaa eikä niitä oikein enää saa kerättyä poiskaan.

Ja koska taskuni täyttyvät tätä nykyä kuitenkin tuteista, avaimista ja kameran linssinsuojuksista, olen päättänyt olla keräilemättä perkeleen palasiani sinne.
Kyllä, minä olen kiitollinen, nyt, huomenna ja joka hetki siitä mitä minulle on annettu. Minä pyrin muistamaan, ettei elämäni sellaisena kuin se nyt on ole itsestäänselvyys. Mutta en aio myöskään olla pyhimys.
Minäkin suutun, minäkin väsyn, minäkin hermostun. Ja silloin huudetaan niin että ääni menee möreäksi ja silmät salamoivat, itketään pieni kyynel, tiuskaistaan toiselle ja ehkä potkaistaan legopalikka nurkkaan.
Sen jälkeen juodaan kuppi teetä, tuijotetaan hetki tyhjyyteen, kaivetaan se kameran linssinsuojus housujen taskusta hankaamasta takapuolta ja hengitetään syvään. Nukutaan yksi yö hyvin ja ollaan kiitollisia taas huomenna.

Aina ei tarvitse olla niin helvetin reipas. Ei edes joka päivä.

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Monday, 22 February 2016

California Academy of Sciences in San Francisco

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Wednesday, 17 February 2016

Tasa-arvoinen vanhemmuus pt.2

Kirjoitin ajatuksiani tasa-arvoisesta vanhemmuudesta jo taannoin ja peräänkuulutin sitä, josko me voisimme kaikki miettiä sitä tasa-arvoa hieman suuremmassa mittakaavassa kuin vauvavuoden silmälasit silmillämme.

Olen edelleen samaa mieltä kaikesta mitä silloin jo sanoin. Mutta matkan varrella minulle on tullut lisää ajatuksia(yllätys) ja lisää pohdintaa.

Meidän viimeisin vauvavuosi tuli ja meni. Esikoisen kohdalla kykenimme vielä jotenkin säilyttämään näennäisen tasa-arvon siinä kuinka paljon me molemmat osallistuimme vauvan hoitoon. En tiedä johtuiko aikanaan sen helppous siitä, että kuvittelimme itsestäänselvästi jakavamme vastuun alusta asti, vai siitä, että vaikean synnytyksen vuoksi olin lähestulkoon poissa pelistä ensimmäiset kolme viikkoa ja mieheni hoiti silloin esikoisemme kaikki tarpeet paitsi imettämisen. Sen myötä heille kehittyi ihan oma suhde jo alusta asti.

Minä valvoin myös esikoisen kohdalla enemmän öitä, koska kuten aiemmin jo kirjoitin, minä kestin sen väsymyksen kanssa paremmin.

Sitten syntyi kuopus. Ja meidän koko tasa-arvo astelema kaatui kuin korttitalo tuulessa. Hei hei, jaettu vastuu vauvasta. Tämä vauva huusi, puklaili ja veti selkää kaarelle. Vain äiti kelpasi tuomaan edes pientä lohtua ensimmäisten kuuden kuukauden aikana.

Ei se mitään, ajatellaan sitä isoa kuvioita. Sitä että tasa-arvo toteutuu pitkällä tähtäimellä. Mies teki töitä, tuli kotiin ja oli Jäbän kanssa. Huolehti tarvittaessa vauvankin tarpeet, mutta oikeastaan vasta kuopuksen ollessa 10kk ikäinen, isyyskuukauden aikana, hän oikeasti tutustui tuohon toiseen poikaansa. Minä olin päivät töissä ja jätin heidät kaksisteen. Ja he löysivät toisensa. Se oli kaunista.

Isyyskuudauden jälkeen palasi rujo arki. Mies töissä, minä töissä lasten kanssa. Koska minä kuitenkin pääsin aikaisemmin irtautumaan töistäni ja pystyin määrittelemään helpommin koska teen töitäni kuin puolisoni, hoidin minä illallisen pöytään, lasten neuvolakäynnit, Jäbän hoitoon viemiset ja hakemiset, ruokaostokset, pyykit jne. Iltaisin Jäbä vaati isän huomion ja Putte jäi minun helmoihin. Koitimme purkaa asetelmaa mutta se oli vaikeaa.

Sitten tuli muutto Californiaan. Nyt mies on vielä enemmän töissä eikä minulla ole töitä joiden takia voisin sanoa etten halua tehdä asiaa x. Joten nyt vielä enemmän minä teen ruuat, pesen pyykit, siivoan kodin, tiskaan ja hoidan lapset.

Oikeastaan asetelma ei häiritse kumpaakaan meistä liiemmin koska tällä paletilla pystymme edes jotenkin takaamaan arjen sujuvuuden ja ajoittaiset yhteiset hetket iltaisin kun lapset ovat nukahtaneet.

Mikä tässä sitten tökkii?

No, se tasa-arvo! Ei, mä en koe että olisin eriarvoisessa asemassa puolisooni nähden. Juuri nyt tama asetelma on ainoa toimiva.

Se mikä minua mietityttääkin on millaisen mielikuvan lapsemme saavat tasa-arvosta. Esikoisemme on todennut jo pari kertaa, kuin ohimennen että isä ei koskaan siivoa. Tai isä ei osaa laittaa ruokaa (osaa kyllä). Vielä ei ole huolta siitä, että lapset tekisivät jotain päätelmiä mies/naisrooleista, koen että edes esikoinen ei vielä ymmärrä täysin sukupuolien välistä eroa. On vain ihmisiä. Enkä minä niitä ole hänelle tyrkyttänytkään.

Mutta entä sitten kun se ymmärrys kehittyy? Miten opetan lapseni näkemään maailman tasa-arvoisena yhteiskunnan keskellä jossa ei ole sellaista tasa-arvoa jota minä itse kannatan? Miten opetan, että kotona ei ole miesten/naisten töitä, kun meillä nyt selkeästi roolijako menee lähes 50-lukulaiseen tapaan?

Haluan uskoa, että tapamme kasvattaa lapsiamme ajattelemaan muita, tekemään kaikkia töitä, uskomaan itseensä, auttamaan ja osallistumaan, olemaan välittämättä sukupuolirooleista vaan saaden toteuttaa itseään tahtonsa ei sukupuolensa takia, auttaa heitä löytämään ymmärryksen, että vaikka väliaikaisesti kotona toinen vanhemmista tekisi enemmän arjen näkyviä asioita, on vastuu silti aina jaettua.

Tästä huolimatta huomaan makaavani öisin valveilla ja pohtivani

osaammeko kasvattaa pojistamme miehiä ja ihmisiä, jotka tunnistavat omat vahvuutensa ja heikkoutensa, tulevat tulevaisuuden puolisoitaan vastaan heidän heikkouksissaan ja antavat tilaa heidän vahvuuksilleen, näkevät maailmassa ihmisiä eivät vain miehiä/naisia, ymmärtävät milloin omasta mukavuudesta voi luopua toisen hyväksi ja oppivat empatiaa?

Toistaiseksi tuudittaudun Jäbän tokaiseman lauseen suomaan lohtuun “Minun mami osaa kaiken, ajaa autoa ja suuttua autokaupassa. Ja Papa osaa leikkiä. “