Olemme olleet täällä nyt melkein kuukauden päivät.
Haluaisin oikeastaan kirjoittaa kuinka ihanaa, upeata ja
helppoa meillä on ollut ja kuinka lapset ovat mukautuneet uuteen ilman ongelmia
ja kuinka minunkin on helppo olla uudessa roolissani.
No eihän se tietenkään ole ihan näin mennyt.
Kotimme alkaa huonekalu kerrallaan muistuttamaan enemmän kotia kuin hyljättyä
autiotaloa,tosin syömme edelleen puolen neliön kokoiselta puutarhapöydältä ja
talon ensimmäinen tuoli hankittiin vasta eilen.
Mutta otamme askeleen kerrallaan ja yritämme tehdä harkittuja päätöksiä kaiken
suhteen.
Tiesimme ja tiedämme että alku ei ole helppoa, byrokratiasäätöä on paljon,
(liikaa) ja muutokset elämäämme ovat olleen mittavat. Ei kai niihin nyt
neljässä viikossa totu.
Minäkin opettelen vielä olemaan “vain” kotona. Vailla sitä
omaa projektia, jota johtaa, ajatella iltaisin ja vapaina hetkinä. Totuttelen siihen ettei minulla ole työn
tuomaa stressiä, ei positiivista eikä negatiivistä, opettelen että ei ole
työtapaamisia, kalenteria ei tarvitse vilkaista ensitöikseen aamulla eikä
kirjanpitäjää vaivata sadoilla kysymyksillä verotuksen kiemuroista eri
laskutustavoissa. Etsin identiteettiäni
ja sitä kuka olen jos en ole töissä. Miten esittelen itseni, onko mitenkään
relevanttia enää kertoa mitä tein työkseni? Mitä muuta minussa on kuin
työidentiteetti? Voiko minun työssäni työtä ja minuutta edes erotella täysin?
“Lapset sopeutuvat nopeasti” oli lause jota minulle hoettiin kyllästymiseen
saakka ennen lähtöämme. Näin uskottelin itsellenikin. Nopeus on toki
suhteellista, mutta mistään salamasopeutumisesta ei ainakaan tässä perheessä
ole voitu puhua. Kuopus toki on sopeutunut yllättävänkin nopeasti. Mutta hän on
vasta vuoden. Hänen maailmansa on kohdallaan jos minä, isä ja isoveli ovat
siinä. Jos nyt ympäristö saattuu vähän muuttumaan, ihmiset puhumaan hassua
kieltä, tuttuja ihmisiä on vähemmän ympärillä, nenän eteen kasataan useammin
eksoottisia makuja, niin ei se häntä tunnu liikuttavan. Samat hyvät hetket ja
huonot hetket hänellä on kuin Suomessakin. Päivät ovat enimmäkseen hyviä jos
vain minä suostun sylittämään ja yöt ovat huonoja, vaikka minä sylittäisinkin.
Jäbä oireilee isänsä työssäoloa niin paljon, että minua kuristaa rinnasta ja
sattuu sydämeen. Joka aamu käymme keskustelut siitä miksi isän pitää mennä
töihin. Joka päivä päiväunilta herättyään ensimmäinen kysymys on “ Onko isä jo
kotona.” Ikävä repii lasta kuin
korppikotka haaskaa. Iltoihin ja viikonloppuihin kasaantuu niin paljon
odotuksia että ne lähes poikkeuksetta päätyvät itkuun ja huutoon. Hermojen
menetyksiä sekä isän että pojan puolelta. Pahaa mieltä ja nieltyjä
kyyneleitä.
Poika itkee myös ukin ja
säännöllisen hoitopaikkansa perään. Itkee niin että sieluun sattuu ja
kuulen pienen äänen päässäni soimaavan minua miksi teimme tämän lapsillemme.
Miksi ihmeessä olimme niin itsekkäitä, että omassa seikkailun huumassa revimme
poikamme pois kaiken tutun ja turvallisen keskeltä, tänne keskelle uutta
elämää, outoa kieltä, kirkkaan auringon alle. Talven lapsen, lumen keskelle
syntyneen pojan.
Nämä ajatukset ja tunteet ovat impulsiivisia,
epärationaalisia, hetken kestäviä nyansseja. Niitä jotka tekevät meistä ihmisen,
tuntevan olennon. Eivät mitään mistä pitäisi huolestua, ennemminkin otan nämä
tunteet hyväksyen ja nyökytellen vastaan, olisi outoa jos mitään tällaista ei
olisi.
Yritän toimia välittäjänä, pehmentäjänä, sovittelijana,
vaikka minäkään en aina jaksaisi. Minäkin haluaisin joskus kiukutella, sanoa
että nyt riittää, selvittäkää itse omat pahat olonne. Antakaa vauvalle tutti,
pitäkää sylissä ja tehkää ruokanne, valvokaa yöt. Ne hetken menevät kuitenkin
ohi, lähes samantein kuin ovat alkaneet.
Hengitän, katson sinistä taivasta, takapihan
mandariinipuuta, muistelen näkemääni kolibria. Hengitän. Sujahdan takaisin
siihen aikuisen, äidin, puolison, kumppanin ja naisen rooliin jossa
minunkin on hyvä olla. Rutistan kuopusta
hieman tiukemmin sylissäni, suukotan hänen päälakeaan ja ehdotan jäbälle kukkien
kastelua, että harmitus unohtuisi. Olemme matkalla, retkellä, ja ihan kohta, aivan
varmasti, löydämme sen täydellisen upean eväspaikan, johon aurinko paistaa eikä
tule vilu.
Retki on aina retki ja seikkailuunkin kuuluvat ne märät
lahkeet.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
