Sadetanssi

Eilen seisoin kaatosateessa leikkipuistossa ja nostin sadannetta kertaa kaatuvan Puten pystyyn, samalla vesi valui niskaan, ja jo valmiiksi märät hihansuut kastuivat lisää, vesi tunkeutuu punaisista maihareistani villasukkien läpi varpaisiin. Kalifornia, aurinko, biitsit, helppo elämä… my ass.

Nousin seisomaan ja katsoin kelloa. Eikö se kirjasto voisi aueta jo ennen kymmentä. Oikeasti, mihin soppaan mä olen itseni työntänyt. Tätäkö tämä nyt sit on seuraavat kaksi vuotta. Ei edes vituttanut, oli vaan epätoivoinen olo. 

Suoristin selkäni ja valmistauduin nostamaan  vesilätäkköön kaatuneen Puten taas pystyyn, vilkaisin samalla eteenpäin etsien katseellani Jäbää. Näin hänet vähän matkan päässä, tanssimassa. Hän liiteli kädet levällään interaktiivisen musiikkikaaren alla. Nostin Puten syliin ja kävelin lähemmäksi. Jäbä hymyili minulle ja jatkoi kädet levällään tanssimista, klassisen kaltaisen musiikin soidessa hänen liikkeidensä tahdissa. Putte pyristeli sylistäni ja liittyi veljensä seuraan. Molemmat pojat nauravat ja Jäbä huusi sateen ja musiikin yli “ Mami tule sinäkin”.  Ja vastoin kaikkia estojani, minä liityn lasteni seuraan. 

Siinä me tanssimme, kolme hassua Suomalaista, keskellä Kalifornian kaatosadetta, ja hetken elämä tuntui taas kevyeltä ja joku onnenkaltainen lävähti rintakehääni.

 

Kaksi viikkoa on kulunut.saapumisestamme.

Meillä on koti, ja alamme asettua siihen. Se on ihanaa. Puolisoni on aloittanut työt, se on vähemmän ihanaa, mutta pakollista.

Minä pyristelen ajoittain iskevän melankolian, jännityksen, uutuuden viehätyksen, onnellisuuden nyanssien, yksinäisyyden tunteen ja stressipiikkien välillä. En voi sanoa olevani mihinkään tyytymätön, mikään ei ole suorastaan huonosti, tai edes ahdistavaa. Mutta kaikki on uutta. Uusia aloituksiahan minä olen elämässäni tehnyt enemmän kuin jaksan laskea, joten ei näistä tunteista mikään ole uusi, ihmeellinen tai säikäyttävä. Mutta raskaita ne ovat siitä huolimatta. 

Kun arki ei vain solju, vaan jokainen päivä sisältää jonkun säädön, sitä ei voi kutsua oikein vielä arjeksi.

Ihmset ovat ystävällisiä, mukavia ja auttavaisia. Kukaan ei ole jättänyt meitä pulaan, eikä ollut pahansuopa, mutta kaksi viikkoa on olematon aika löytää paikkaansa mistään. 

Kanavoin lievän epämukavuuteni ja stressin uuden opettelusta siihen että murehdin hassuja asioita. Olen nyt viettänyt useamman yön pohtien miten voisin auttaa lähipuistossamme aikaansa viettävän koditonta vanhusta. Yön tunteina suunnittelen eikö hän voisi muuttaa meidän autotalliin yhteen nurkkaan. Tämä samaan aikaan kun oikeasti murehtia pitäisi mistä ostetaan/liisataan auto, mistä puhelinliittymä, mistä kotivakuutus. Mutta kun on niin paljon helpompaa pohtia ja surra koditonta vanhusta. 

On myös todellisia voittoja. Olen oppinut ajamaan automaattivaihteista autoa. Vain harvoin enää auto nytkähtää liian painavan kaasujalan takia punaisista valoista lähdettäessä. Olen myös oppinut käyttämään täkäläisiä pesukoneita ja kuivureita. Olemme löytäneet ruokatukkuja joissa ei joudu maksmaan itseään niin kipeäksi että jokainen kassallakäynti itkettää. Jäbä on oppinut tunnistamaan kotikatumme. Jetlag on selätetty ja lasten päivärytmi on pientä iltapäiväväsymystä lukuunottamatta taas lähes samankaltainen kuin Suomessa. 

Hedelmät maistuvat täällä taivaalliselta ja kala on edullista.

Minä viihdyn, lapset viihtyvät, puolisoni viihtyy. En vain vielä koe tätä paikkaa kodiskeni, tutuksi, sellaiseksi paikaksi johon vain solahtaa. Sekin aika tulee. Siihen asti tanssimme sateessa ja nauramme itsellemme. 

(kuvat ovat samaisesta leikkipuistosta, jonka tapahtumia alussa kuvaan, mutta eri päivältä)

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com