Ensitunnelmat.

Saavuimme kaliforniaan uuvuttavan matkan jälkeen klo 2.30 keskiviikon vastaisena yönä. Matka sisälsi kaksi pitkää lentoa, hieman tiukan lennonvaihdon ja maahantulosäädön, yhden Puten raivokohtauksen (jonka ansiosta tosin pääsimme jonojen ohi maahantulovirkailijalle) ja Jäbän totaaliväsymisen ja sen ansioista riehaantumisen. Kun ensimmäisellä lennolla kukaan ei oikein nukkunut, niin toisella lennolla nukuimme kaikki edes vähäsen. Tarpeeksi, että selvisimme vielä automatkasta San Fransiscosta Menlo Parkiin. 

Ensimmäisenä yönä lapset nukkuivat matkavaäsymystä pois, vaikka keho ja mieli kertoivatkin, että oikeasti Suomessa oli jo aamu. Minä ja puolisoni taas makasimme valveilla, kukin omalla puolella sänkyämme, lapset välissämme, ja pohdimme hiljaa eteemme tujottaen, väsymyksestä lamaantuneena, mihin olimmekaan itsemme laittaneet. 

Kun aamu sarasti, näin verhojen raosta takapihalla kasvavan eukalyptuspuun ja kuulin sateen ropisevan ikkunaan. Talo oli viileä ja kostea. Dejavu takaisin aikaan kun asuimme Lontoossa oli väistämätön. 

Ulkona on appelsiini- ja sitruunapuita. Monet puut ja kasvit vievät minut muistoissa takaisin Intian Keralaan. Asumiseen liittyvät yksityiskohdat taas naurattavat Englantilaisuudessaan. 

Vuodet Lontoossa tekevät sopeutumisen helpoksi. Kuten varmasti myös se että tämä on Amerikan Eurooppalaisinta kolkkaa. 

Myönnän toki, että ei nämä ensimmäiset päivät ole pelkästään olleet ihanaa ihastumista maahan, vaikka ulkona onkin lämmin, eikä lapsille tarvitse pukea kuin sateen takia kuravaatteet. Olo on ollut myös hämmentynyt ja väsynyt. 

Mietin miten jaksan arjen, mistä löydän ihmiset, tekemisen ja ne kiinnostavat jutut. Jetlag  alkaa vaivaaman kello viisi iltapäivällä eikä jätä rauhaan ennenkuin romahdamme sänkyyn jo heti yhdeksän jälkeen illlalla. Herätäksemme samaisesta ongelmasta painivien lasten kanssa klo 5 aamulla. 

Toistelemme toisillemme että kyllä tämä tästä, annetaan nyt vain itsellemme aikaa. 

Etsimme asuntoa/taloa. Muistuttaa Lontoon asunnonmetsästystä, paitsi että nyt on kuvioissa lapset, jotka tekevät kaikesta vähän vielä haastellisempaa. Enemmän vaatimuksia, vähemmän valinnanvaraa.

Mutta ihmiset ovat ihania. Tai ainakin kaikki joita olemme tähän asti kohdanneet. Tiedän, että ystävällisyys on kohteliaisuutta, mutta ollakseni rehellinen minulle on oikeastaan ihan täysin sama onko se vain kohteliaisuutta vai ei, jos kaupan kassa saa minut hymyilemään 36tunnin nukkumattomuuden jälkeen, vanhat meikit naamassa, tukka sekaisin, toteamalla ettei olisi koskaan uskonut minun olevan yli 25v.  Works for me. Olkaa vaan jatkossakin kohteliaasti kivoja. Minä hyrisen tyytyväisyyttä ja hymyilen takaisin. Enkä kuvittele teidän olevan parhaita ystäviäni, mutta saatan kehua myös teidän kampausta tai kivannäköistä paitaa.

Jäbä sanoo jo Hello ja Okay. Äkkiä se näköjään käy, se sopeutuminen.

Kunhan opimme nukkumaan taas oikeisiin aikoihin ja elämä muutenkin tasoittuu toivon, että rutiini kirjoittamiseen ja kuvaamiseenkin löytyy. 

Parhaani teen. 

Siihen asti tyytkää iphone kuviin ja epämääräisin päivityksiin. 

Kalifronia kuittaa.  

                                                             © all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com